Kun ensimmäisen kerran sanoin äidilleni , että haluan ratsastaa ratsastuskoulussa äitini oli sitä mieltä että EI ikinä et vaaranna henkeäsi sellaiseen. Itsekkin rupesin jo miettimään että tosiaan voisin koska vain tippua pahasti ja minulle voisi käydä mitä vain. Niinpä se idea mietitytti myös minua paljon niinkuin luultavasti myös vanhempiani. Sain aloittaa tunnit ja tässä sitä nyt ollaan pari kertaa tippuneena mutta ei ole pahemmin käynyt. Ennen kuin olin tippunut kertaakaan rupesin jossakin vaiheessa pelkäämään nousta selkään koska pelkäsin sitä että tippuisin pahasti alas. Enää minulla ei ole pelkoa mennä hevosen selkään mutta joskus käy mieleen että voisin koska vaan kuolla. Koska hevonen on todella arvaamaton eläin ja sitä ei niin vaan määräillä.
Nykyään vaan menen rohkein mielin satulaan ja mietin vaan että jos täältä tullaan alas se on joko viimeinen päiväni tai sitten ei ,koskaan ei voi tietää sitä. Mietin myös tässä että nykyään minulle ei ole mikään niin rakasta kuin jotkut hevoset esim. Hilppa ja Maikki. Joskus kun puhun Hilpasta kun en nää sitä enää olen ruvennut jopa itkemään kun se oli minulle niin rakas. En voi unohtaa niitä hetkiä kun se minun tallille tullessani hörisi.
En nousisi nykyään satulaan ilman turvaliiviä vaikka joskus tekisi mieli. Koska se välillä häiritsee, mutta silloin pitää vaan ajatella,että se on omaksi parhaaksi jos tippuu. En voi millään ymmärtää miten jotkut voivat nousta satulaan ilman kypärää, eivätkö he ajattele omaa parastaan? Nykyään kun ajattelen en voisi elää ilman hevosia lähelläni vaikka ne joskus tekevätkin ihmisen surulliseksi.
 |
| Kuvasta huomaa Kypärä ja Turvaliivi päällä. Ps.Tämä oli nyt vähän omista ajatuksista kertova mielipide ja vähän dramaattinenkin sellainen. |
-Jensku
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti