Ajattelin tehdä nyt novellin jossa päähenkilöinä ovat minä ja Maikki.
Kun minä oli kuusi vuotias Maikki syntyi. Maiki syntyi meidän tallissamme. Maikin emä ei ollut meidän, mutta sain silti auttaa sen hoidossa. Kun Maikki täytti kolme vuotta se myytiin kilpatallille. Olin silloin yhdeksän vuotias. Minulla ja Maikilla oli hyvät välit jo varsasta asti joten Maikin menetys oli minulle kuin maailman loppu.
Maikista oli tullut huippu hevonen. Se hyppäsi 150cm kisoissa ja koulua Va B saakka. Minä en ollut nähnyt Maikkia vuosi kausiin. Maikin menetyksen surut olivat jo kaikonneet muutaman vuoden päästä,mutta aina toivoin sen palaavan vielä takaisin kotiin.
Omalla tallillani oli oma hevoseni Mickey.Sain sen kun olin kymmenen vuotias. Se oli ex-ravuri joka tuli meille kotiin suoraan raviradoilta ja sillä ei ollut koskaan kukaan käynyt selässä. Minä ja valmentajani opetimme Mickeyn ratsuksi ja olimme saaneet Mickeyhyn todellisen luottamuksen.Mickeyn kanssa kävimme muutamissa kisoissa sekä koulu että este.Rakastin Mickeytä mutta tunsin sydämmessäni kuinka kaipasinkaan Maikkia. Muutamien vuosien päästä kin olin 15 Mickey jouduttiin lopettamaan jalkavaivojen vuoksi. Vanhempani lupasivat ostaa minulle uuden hevosen. Vastasin heille etten tahtoisi enää hevosta koska olin menettänyt jo kaksi tärkeää.
Muistelin Mickeyn kuoleman jälkeen meidän hyviä hetkiämme. Olimme saaneet Mickeyn laukan hyväksi jo viidessä vuodessa ja kävimme kisoissa. Esteradoilla kävimme 80cm asti ja kouluradoilla Helppo b.Voitimme jopa muutamia kisoja. Mickey oli minulle todella rakas ja muistan mitä sanoin vanhemmilleni,mutta jostain syystä minä katselin hevosmyynti ilmoituksia... Se oli kannattavaa ,koska huomasin ,että Maikki oli myynnissä ja myytiin pois ,koska se oli ruvennut kieltelemään esteille ja tullut muutenkin vaikeaksi käsitellä. Menin heti näyttämään ilmoitusta vanhemmille ja he suostuivat heti, koska tiesivät että kaipasin Maikkia paljon.
Vanhempani soittivat heti Maikin omistajalle ja kaupat syntyi ilman Maikin näkemistä ja koe ratsastusta. Teetimme kuitenkin eläinlääkärin tarkastuksen ja meidän onneksemme ei ollut mitään huomautettavaa.Maikki tuli tallillemme viikon päästä. Vanhempani hakivat sen trailerilla,kun traileri tuli pihaan olin niin onnellinen kuin voi olla. Elämäni pelastui. Kun äitini otti Maikin pois trailerista huomasin että se oli laihassa kunnossa ja korvat luimussa.
En tiedä mitä tapahtui kun otin Maikin riimunarusta kiinni sen korvat kääntyivät hörölle ja se muuttui rennommaksi ja iloisemman oloiseksi. Voi olla että se muisti minut vaikka viime näkemisestämme olikin jo kuusi vuotta. Vein Maikin sen vanhaan karsinaan ja annoin sille heiniä,sekä menin silittelemään sitä. En voi uskoa ,että Maikki on minun sen 6 vuoden jälkeen.Nyt vaan piti yrittää saada Maikkia parempaan kuntoon ja luottoa takaisin ihmisiin.
Muutaman päivän päässtä menin ratsastamaan Maikilla. Se oli ensimmäinen kerta Maikin selässä ja se tuntui aivan ihanalta. Maikki kulki allani kuin huippuluokan kouluhevonen ja en voi uskoa vieläkään kuinka Maikin omistajat pystyivät luopumaan näin ihanasta ja taitavasta hevosesta. Parin viikon koulu treenauksen jälkeen kokeilimme hyppäämistä. Aloitimme ihan puomeista ensin ja korkein este jota hyppäsimme sillä tunnilla oli 100cm. En ymmärrä miksi Maikki ei hypännyt enää esteiden yli vanhassa kodissaan. En sitten tiedä kohdeltiinko sitä siellä huonosti kun oli muutenkin arka ihmisiä kohtaan.
Maikki ei vielä vuodenkaan päästä tykännyt olla vieraiden ihmisten käsittelyssä. Ei edes vanhempieni. Ainut jotka saivat käsitellä Maikkia olivat minä ja valmentajani. Jo vuoden aikana kaikkea oli tapahtunut olimme käyneet estekisoissa 120cm asti ja koulukisoissa menimme Helppo A -Va B luokkia. Maikki oli aivan täydellinen ratsu.
Kun minä täytin 18 muutimme Maikin kanssa eri paikkakunnalle.Maikki oli tuolloin 12. Maikki otti tallin vaihdon hyvin. Onneksi kotitallini valmentaja pääsi käymään valmentamaan minua ja Maikkia myös tuolle tallille. Valmentaja ei joutunut onneksi ajamaan pitkiä matkoja sillä entinen paikkakunta jolla asuin on aivan tämän uuden vieressä. Rupesimme treenaamaan enemmän koulu puolta ja loppujen lopuksi pääsimme jo muutaman kerran kisaamaan Grand Prix tasolle asti. Me myös kävimme estekisoissa huvimme vuoksi ja hyppäsimme siellä 130cm-140cm luokkia. Muutaman vuoden kuluttua kun minä olin 22 ja Maikki oli 16 rupesimme menemään rauhallisemmin ratsastuksen parissa ja teimme enemmän maastakäsin asioita. Kävimme vielä muutamissa kisoissa iloksemme esteitä menimme 60cm-90cm ja koulua helppo B - helppo A. Kävimme paljon maastoilemassa. Maikki rakasti maastoilua varsinkin talvisin kun lumi pölisi ja oli viileä ilma. Seuraavana talvena otimme vielä rauhallisemmin sillä Maikilla oli jo ikää 22 vuotta, emme enää laukkailleet lumisissa maastoissa ellei Maikki halunnut.
Kun Maikki oli 26 vuotta se rupesi olemaan jo huonossa kunnossa niin ajattelin päästää sen kivuistaan ja vanhuudesta,tehdä taas siittä nuori ja innokas. Niinpä kutsuin eläinlääkärin antamaan lopetus piikin. En voinut siinä tilanteessa muuta kuin itkeä ja olla Maikin vierellä loppuun saakka. Viimeiset sanani sille oli Hei hei rakas nähdään vielä joskus ja vietä aikaa Mickeyn kanssa. Hei hei...
Kun Maikki oli lopullisesti poissa olin aivan tolaltani mutta ajattelin ,että se oli sen parhaaksi. En voi uskoa, että minä ja Maikki menimme elämää melkein rinnakkain paitsi sitä kuutta vuotta kun se oli edellisessä kodissaan. Kun Maikki kuoli olin 32 vuotta. Vielä vuosi myöhemmin samana päivänä kuin Maikki kuoli itken yhtä paljon kun sinä hetkenä kun Maikki lopetettiin. Laitan joka kuukausi kynttilän palamaan ja muistelen minun ja Maikin aikoja jotka olivat kuin satukirjasta luettuja. Aina kun kynttilä on palamassa sanon Hei Hei Rakas nähdään pian...